MOSTAR 1998

MOSTAR 1998
SFORin espajalaissotilaat matkaoppaina Mostarissa 1998.

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

ITSENÄINEN KOSOVO VAI SERBIAN MAAKUNTA



KUVIA – JUTTUJA – BLOGEJA   MAAILMALTA / HTTP://SAKUVA.KUVAT.FI/
SNmatkakuvaaja / blogipostauksia vuodesta 2015 alkaen

Kosovo on taas ajankohtainen. Heinäkuussa 2019 pääministeri Ramush Haradinaj erosi sotarikostutkinnan vuoksi. Syyttäjät tutkivat Haradinajin roolia epäillyissä sotarikoksissa Kosovon sodassa vuosina 1998-99. Sen seurauksena parlamentti päätti uusista vaaleista, jotka järjestetään 6.10.2019. Mielipidemittausten mukaan tulevista hallitusneuvotteluista odotetaan vaikeita.

Ajelimme kesällä 2019 Länsi-Balkanilla, muttemme tällä kertaa käyneet Kosovon alueella. Viimeisimmät kokemuksemme ovat kesältä 2014, jolloin päivitimme kaikki Balkanin maat. Seuraava juttu on kirjoitettu kyseisen matkan jälkeen, mutta jäi silloin julkaisematta. Kosovon tilanne ei liene sen jälkeen paljoa muuttunut.

Kosovon arkea 2014, pojat paimenessa rauniotalon edustalla.
1990-luvun lopulla käydyn Kosovon sodan jälkeen Serbiaan kuulunut maakunta julistautui itsenäiseksi vuonna 2008. Sen kansainvälisoikeudellinen asema on samanlainen kuin esim. Pohjois-Kyproksella ja Transnistrialla tai Abhasialla ja Etelä-Ossetialla, eli yksipuolisesti itsenäiseksi julistautunut, jonka itsenäisyyden entinen isäntämaa on kiistänyt. Käytännössähän nämä maat toimivat itsenäisinä. Tosin Kosovo on saanut enemmän tunnustajia, kuin ryhmän muut maat. Tunnustaneiden joukossa on myös useita EU:n jäsenvaltioita Suomi mukaan lukien.

 
Yhdistyneet kansakunnat ei kuitenkaan ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä, joten sen rajojen sisäpuolella olevat UNESCOn maailmanperintökohteet on lueteltu Serbian kohdalla. Tosiasiassa Serbian neljästä maailmanperintökohteesta vain yksi on Kosovossa. Kosovon keskiaikaiset monumentit -niminen kohde muodostuu kuitenkin neljästä eri osasta; kolmesta luostarista ja yhdestä kirkosta, kaikki Serbian ortodoksikirkon omistuksessa. Koska Kosovon albaanit ovat hyökänneet niitä vastaan, ovat ne nyt NATOn suojeluksessa. Käytännössä niitä vartioivat NATO-johtoiset KFOR -joukot. Alueen kireän tilanteen vuoksi tämä ryhmä on myös UNESCOn vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalla.

Kävimme ensimmäisen kerran Kosovossa 1986. Se oli silloin rauhallinen Serbiaan kuuluva autonominen maakunta Jugoslavian sosialistisessa liittotasavallassa. Pari vuotta myöhemmin alkoivat levottomuudet, jotka jatkuvat edelleen.

Kosovon rauhaa vuonna 1986.

Kosovo, kuten Balkan yleensäkin, on vuoristoista seutua. Kuva-arkistossani niin ensimmäiset kuin viimeisetkin kuvat ekalta Kosovan matkaltamme ovat vuoristomaisemia. Jonkun verran on kuvia matkan varreltakin, mutta varsinaiset kohteemme olivat Pristina ja Gračanican luostari, joka ei vielä silloin kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Vertaillessani sen aikaisia Pristinan kuvia viime matkaan huomasin, ettei kaupunki kovin paljoa ole muuttunut. Joistain moskeijakuvista näki, etteivät kaikki olleet selvinneet sodasta vahingoittumattomina. Kosovossakin huvitti havainto; mitä pienempi maa, sitä mahtavammat hallintorakennukset.


Etelä-Kosovon vuoristoa 1986.
Pristinan keskustaa 1986...
...ja 2014.
Gračanican luostari 1986.
Kosovon parlamentin portti 2014. Kuvaamista kieltämään tulleiden poliisien asenne muuttui, kun he kuulivat meidän olevan Suomesta.
Kesällä 2014 Kosovon asema oli aivan toisenlainen, omasta mielestään itsenäinen, Serbian mielestä sen maakunta. Molemmat maat kuuluvat niihin harvalukuisiin eurooppalaisiin, jotka vielä leimaavat passin, Serbia maahan tullessa, Kosovo mennen tullen. Tästä seuraa, ettei Kosovosta voi suoraan ajaa Serbian puolelle, sisärajalla kun ei passeja leimata. Olen kuullut, että rajan ylitys olisi mahdollista, jos sitä ennen käy hakemassa Serbiasta tuloleiman, passi kun ei kerro mitään maasta poistumisesta. Tämän logiikan mukaan Serbiasta pitäisi päästä "sisärajan" yli Kosovoon, kun passissa on maahantuloleima. En sitä kuitenkaan kokeillut, kun suuntamme oli länteen.

Auton kansainvälinen Green Card -vakuutus ei ole voimassa Kosovossa, jota ei lasketa itsenäiseksi maaksi, mutta joka ei myöskään ole Serbian kontrollissa. Niinpä Kosovon rajalla joutuu ostamaan 30 euron erillisen liikennevakuutuksen.

Saavuimme Pristinaan myöhään illalla uutta moottoritietä Albaniasta. Seuraavana päivänä tutustuimme sadesäässä tähän uuteen pääkaupunkiin verraten sitä entiseen autonomisen maakunnan pääkaupunkiin.

Ibrahim Rugova toimi Kosovon presidenttinä 1992-2006 ja oli keskeinen henkilö Martti Ahtisaaren johtamissa neuvotteluissa Kosovon tulevaisuudesta.
Sodan uhrien kuvia Pristinassa.
KFORin rauhanturvaoperaation itävaltalaissotilas Pristinassa.
Pristinasta länteen ajettaessa olivat tienvarret täynnä sodan tuhoamia taloja, hautausmaita ja sotamuistomerkkejä.

Vila Vasojevkan rauniot Pristinan länsipuolella.
Sotilashautausmaa Pristinan länsipuolella.
Kosovon keskiaikaiset monumentit -maailmanperintöryppäästä oli aikomuksenamme nyt tutustua Pećin ja Dečanin luostareihin. Ajoimme aluksi uutta moottoritietä, kunnes se muuttui tavalliseksi tieksi. Pećin kaupungissa yritimme löytää sen UNESCO-luostaria, mutta turhaan. Minkäänlaista opastusta ei löytynyt mistään, eikä kellään tuntunut olevan haluakaan neuvoa tietä sinne. 

Pejëssä (Pećissä) ei kukaan ollut koskaan kuullutkaan kaupungin maailmanperintökohteesta.
Niinpä suuntasimme seuraavalle kohteellemme Dečanin luostarille, joka sijaitsee samannimisessä kylässä. Täälläkään ei luostaria ollut viitoitettu ja EU:n pystyttämä kylän kylttikin oli sutattu sprayllä. Onnistuimme lopulta löytämään luostarille johtavan pienen tien. Yhtäkkiä edessämme oli uhkaavan näköinen NATOn tiesulku. Olimme hetken hämillämme, kun emme tienneet mitä olisi odotettavissa. Selvisi, että täällä italialaiset KFOR-joukot suojelevat luostaria vihamielisiltä Kosovon albaaneilta. Tarkastuspisteeltä jatkoimme luostarin parkkipaikalle ja sieltä kohti luostaria. Sitä ennen oli kuitenkin taas italialaisten sotilaiden vartiokoju, jossa jouduimme jättämään passimme sotilaiden haltuun luostarissa käyntimme ajaksi. Tämän tarkastuksen jälkeen tuli luoksemme heti opas, joka kertoi luostarista ja sen historiasta. Periaatteessa sisällä olisi ollut valokuvauskielto, mutta oppaamme antoi kuitenkin kuvata ilman salamaa.

Dečanin maailmanperintöluostari Länsi-Kosovossa. Edessä NATOn vartio- ja tarkastuskoju.

Dečanin luostarin upeita sisätiloja.

Luostarilta matkamme jatkui mahtavissa vuoristomaisemissa. Seuraavat kohteemme olisivat Serbiassa, mutta sinne piti koukata Montenegron kautta.

Vuoristotie Länsi-Kosovossa 2014.
Suhtautuminen maan UNESCOn maailmanperintökohteisiin on Kosovossa täysin päinvastainen kuin muissa maissa. Muualla niitä tuodaan esiin ja niiden avulla yritetään houkutella matkailijoita maahan. Kosovossa taas UNESCO -kohteista vaietaan ja yritetään estää matkailijoita löytämästä niitä.

Lopuksi vielä hotellisuositus Pristinaan. Tulimme kaupunkiin myöhään illalla huomataksemme, että hostelli josta olimme varanneet huoneen oli lopetettu. Ystävälliset kaupunkilaiset ohjasivat meidät Hotel Lyoniin. Hotellivirkailija osoittautui mukavaksi seuramieheksi, joka ylläpiti hotellin Facebook-sivuja, jonne hän kuvasi vierailijoita.


maanantai 8. lokakuuta 2018

MIKÄ KUMMA BOSNIA ja HERTSEGOVINA

Mostarin idylliä 2008. Sodan jäljet eivät enää näy yleiskuvassa, lähempää katsottuna kyllä.

Tämä juttu piti kirjoittaa jo vuosikymmen sitten toisen ja kolmannen Bosnia ja Hertsegovinan käyntiemme 2007 ja 2008 jälkeen. Kun vuonna 2010 aloitin Kriittistä matkaa -blogin, kuului tämä ensimmäisiin julkaistaviin juttuihin ja valitsin tunnuskuvankin Mostarista. Kesän 2010 Itä-Euroopan roadtripillämme kuitenkin sattui yhtä ja toista, mikä vei blogin palstatilaa ja tämä juttu jäi tekemättä. Tämä blogi on ollut viime aikoina tauolla, koska vuonna 2015 aloittamani blogi SNmatkakuvaaja (https://sakuva.wordpress.com/) on vienyt suurimman osan matkakirjoitusresurssistani. Lisäksi olen viimeistellyt vanhempia kesken jääneitä matkajuttuja pdf-muodossa kotisivuni kansioon SNmatkakuvaraportteja (https://sakuva.kuvat.fi/kuvat/SNmatkakuvaraportteja.pdf/).

Bosnia ja Hertsegovinassa olemme käyneet neljä kertaa, vuosina 1998, 2007, 2008 ja 2014. Kaksi kertaa olemme olleet liikkeellä omalla autolla ja kaksi kertaa vuokra-autolla.

Itävallan keisarikunnan ja osmannien valtakunnan raunioille perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, joka pian nimettiin Jugoslaviaksi. Toisen maailmansodan jälkeen siitä tuli Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta, jossa oli kuusi osavaltiota. Valtion viralliset kielet olivat serbokroaatti, sloveeni ja makedoni. Uskontoja maassa oli kolme, ortodoksinen, katolinen ja islamilainen. Jugoslavian kansat elivät toistensa lomassa rauhanomaisesti, kunnes ensin serbit ja sitten kroaatit alkoivat vaatia itselleen enemmän vaikutusvaltaa. Seurauksena olivat veriset Jugoslavian hajoamissodat.

Mostarin kanjonin kaunista vuoristomaisemaa Hertsegovinassa.
Bosnia ja Hertsegovinan sosialistinen tasavalta oli yksi Jugoslavian kuudesta osavaltiosta. Se koostui Bosnian ja Hertsegovinan historiallisista alueista, joilla ei ollut käytännössä mitään merkitystä Jugoslavian valtioiden aikaan, saati nykyisen Bosnia-Hertsegovinan valtion kahtiajaon kanssa. Sen alueella eri kansat asuivat tilkkutäkkimäisesti toistensa lomassa. Niinpä kun tilanne kiristyi, oli suurin uhri juuri tämä osavaltio ja myöhemmin itsenäiseksi julistautunut Bosnia ja Hertsegovinan valtio.

Bosnia ja Hertsegovinan alueella asui melko tasaväkisesti ortodoksiuskontoa harjoittavia serbejä, katolisia kroaatteja ja muslimeja.

Katolisen kirkon torni ja moskeijan minareetti Mostarissa, tosin joen eri rannoilla. Ortodoksikirkko serbitasavallan pääkaupungissa Banja Lukassa.
 Aluksi Serbia ja Kroatia halusivat jakaa Bosnia-Hertsegovinan keskenään, mutta ne ajautuivat keskinäiseen sotaan niin Kroatiassa kuin Bosnia-Hertsegovinassakin. Kun muslimit puolustivat omia alueitaan, oli sodassa kolme osapuolta. Aluksi serbit  laajensivat alueensa noin kolmasosasta lähes puoleen koko maasta. Kun kroaatit ja muslimit liittoutuivat, alkoi sotaonni kääntyä. Siinä vaiheessa länsimaat puuttuivat asiaan ja saivat aikaan rauhansopimuksen, joka pelasti serbit menettämästä valloituksiaan.

100 000 uhria vaatinut sota loppui 21. marraskuuta 1995 allekirjoitettuun Daytonin rauhansopimukseen. Sen mukaan maa koostuu kahdesta poliittisesta kokonaisuudesta, Bosnia-Hertsegovinan federaatiosta (51 prosenttia maasta) ja Bosnian serbitasavallasta (49 prosenttia). Maa ei ole täysin itsenäinen, vaan sitä valvoo kansainvälinen yhteisö YK:n kautta. Vaikka rauhansopimuksesta on pian kulunut neljännesvuosisata, ei sen edellyttämä jakomalli koskaan ole toiminut sovitulla tavalla, vaan maa on edelleen syvästi (vähintään) kahtia jakautunut. Nykyisessä kansallismielisessä ilmapiirissä vastakkainasettelu on pikemminkin lisääntynyt ja maan toinen osapuoli, Serbitasavalta, suunnittelee jälleen tästä liitosta eroamista. 

Monen lipun maa. Bosnia ja Hertsegovinan virallinen lippu liehuu Sarajevossa ja suurimmassa osassa federaatiota, mutta serbitasavalta liputtaa serbilipuin.


Etelä-Hertsegovinan lippusaloissa liehuu vain Kroatian lippuja. Jotkut tarjoavat lisää valinnanvaraa liputtamalla Bosnia-Hertsegovinan vanhalla vaakunalipulla.

Suurimmalla osalla Jugoslavian kansoista oli yhteinen kieli serbokroaatti, jota kirjoitettiin niin latinalaisin kuin kyrillisinkin kirjaimin. Kun keskinäinen vihanpito alkoi, alettiin yhteistä kieltäkin muovata kolmeksi eri kieleksi, serbiaksi, kroaatiksi ja bosniaksi. Kun joskus toistakymmentä vuotta sitten katselin Mostarissa paikalliskielistä valokuvakirjaa ja kysyin onko sitä saatavana muulla kuin serbokroaatin kielellä, sain aikaan aggressiivisen ilmapiirin ja vastauksen, ettei sellaista kieltä ole olemassakaan, vaan kirja on bosniankielinen. Varsinaiseen kysymykseeni en saanut vastausta, eikä kaupanteko muutenkaan siinä liikkeessä enää innostanut.

Kävimme Bosnia-Hertsegovinassa eka kertaa kesällä 1998. Tapasimme Kroatiassa suomalaisia YK-sotilaita, joiden kanssa keskustelimme B-H:n puolella käynnistä. Heidän mielestään maanteillä oli turvallista ajaa, kunhan ei poikkea tieltä, sillä suuri osa peltoja ja kenttiä oli silloin vielä miinoitettu.


Kroaattien räjäyttämän kivisillan paikalla oli 1998 väliaikainen puusilta.
Mostarissa ei 1998 näkynyt juuri muita kuin SFORin sotilaita.

Bosnia-Hertsegovinan eteläosa on historiallista Hertsegovinaa, jonka itäinen puoli kuuluu Serbitasavaltaan ja länsiosa on kroaattien asuttamaa aluetta. Sodan aikana kroaatit julistivat sen Hertseg-Bosnian itsehallintoalueeksi, joka myöhemmin liittyisi Kroatiaan. Käytännössä alue olikin vielä 1998 osa Kroatiaa ilman minkäänlaisia rajatarkastuksia. Alueella liehuivat ainoastaan Kroatian liput ja moskeijoiden minareetit oli sodan aikana räjäytetty. Valtion viralliset tunnukset näkyivät vasta Mostarin muslimien asuttamassa itäosassa.

Mostarin läpi kulkeva Neretva-joki erottaa kaupungin itäiset ja läntiset osat toisistaan. Joen itäpuolella on asunut lähinnä muslimeja ja länsipuolella kroaatteja, mutta molempia puolia on vuosisatoja yhdistänyt turkkilaiskaudella rakennettu vanha kivisilta. Sodan aikana kroaatit räjäyttivät sen tahallaan. Ensikäynnillämme se lojui pieninä paloina joessa ja sen kohdalla oli väliaikainen puusilta.

Joen molemmilla puolilla näkyi lähinnä vain raunioita ja vinosti törröttäviä entisiä kerrostaloja. Liikenteessä ei näkynyt juuri muita kuin NATO-johtoisen SFORin (Bosnia ja Hertsegovinan vakautusjoukot) ajoneuvoja. Jonkinlaista elämää oli vain itäisen vanhankaupungin Kujundžilukin basaareissa, joissa kauppaa käytiin Saksan markoilla.


Mostarin Kujundžilukin elämää 1998.


Ajaminen oikeaan suuntaan oli maassa hankalaa, sillä rikkiammutut tienviitat oli tahallaan käännetty vääriin suuntiin. Niinpä paluumatka Kroatiaan kesti huomattavasti pitempään kuin suora ajo Mostariin. En edelleenkään tiedä, missä päin maata seikkailimme silloin aikana ennen navigaattoreita.

Mostarissa piti tietä kysyä espanjalaisilta SFOR -sotilailta kun muita ihmisiä ei näkynyt ja tienviitat osoittivat mikä mihinkin.

Seuraavaan käyntiin Bosnia-Hertsegovinassa meni lähes vuosikymmen. Reittikin oli melkein sama, nyt vuokra-autolla Montenegrosta. Ennen Mostaria pysähdyimme Počiteljissa, jossa räjäytetty moskeijan minareetti oli taas pystyssä kuin ennen sotaa.

Mostarkin oli jo ihan toisennäköinen kuin edelliskerralla. Näytti, että joen molemmin puolin kilpailtiin siitä, kummalla puolella on komeimmat minareetit tai kirkontornit, uutuuttaan hohtavia molemmat. Kaupungin imagon kannalta tärkeintä oli kuitenkin se, että vanha silta oli uudelleenrakennettu.

Aseistariisuntaa vai asekauppaa? Sota myytävänä Mostarissa vuonna 2007.

Seuraavana kesänä 2008 ajelimme vuokra-autolla Wienistä laajemmin Länsi-Balkanilla eli entisen Jugoslavian alueella. Kävimme nyt ensikertaa Bosnia-Hertsegovinan serbitasavallan puolella. Sen pääkaupungissa Banja Lukassa elettiin ihan eri maassa kuin toisen osapuolen alueilla. Jos ei Etelä-Hertsegovina juurikaan eronnut Kroatiasta, oli serbitasavalta kuin osa Serbiaa. Ymmärrystä toista osapuolta kohtaan ei löytynyt kummaltakaan puolelta.

Mielenkiintoisin kohde oli pääkaupunki Sarajevo, jossa vielä sodan jäljet näkyivät, mutta elämä näytti vakiintuneen. Nähtävää ja kuvattavaa riitti enemmän kuin parissa päivässä ehti kokea. Sinne paluu oli vain ajan kysymys.

Muistutus yhdestä serbien sotarikoksesta Sarajevon tunnetuimman maamerkin, entisen kaupungintalon ja kansalliskirjaston seinässä kesällä 2008. 


Kesän 2014 roadtripimme teemana oli Balkan varsin laajasti. Kohteinamme olivat alueen kaikki maat aina Itä-Unkarista, Moldovasta ja Transnistriasta Sloveniaan. Länsi-Balkanilla kävimme myös Jugoslavian hajoamissotien sotarikospaikoilla, joita alueella on valitettavan paljon. Bosnia-Hertsegovinassa tärkein muistopaikka on yli 8000 uhrin muistohautausmaa Srebrenicassa. On käsittämätöntä, että kansanmurhan suorittaneet serbit saivat rauhansopimuksessa pitää heille ennen sotaa kuulumattoman sotarikoksensa suorituspaikan. Näin ollen muistohautausmaa on nykyään serbitasavallan puolella eikä reittiä sinne ole juurikaan merkitty. Kun kysyimme tietä sinne, ohjattiin meitä tahallaan harhaan ja kun sinne viimein löysimme ja pysäköimme sen parkkipaikalle, soittivat ohiajavat autojensa torvea. Runsaat pari vuotta sitten, kun Bosnia-Hertsegovinan sodan päättymisestä tuli kuluneeksi 20 vuotta, kirjoitin SNmatkakuvaaja -blogiin postauksen SREBRENICA & MUITA SOTARIKOSPAIKKOJA (https://sakuva.wordpress.com/2015/11/21/srebrenica-muita-sotarikospaikkoja/).

8372 uhrin muistohautausmaa Srebrenicassa. 


Miellyttävintä matkan Bosnia-Hertsegovinan osuudella oli paluu Sarajevoon ja se, että kaupungin tunnukseksi muodostunut vanha kaupungintalo ja myöhempi kansalliskirjasto oli juuri uudelleenavattu entisessä loistossaan. Se syttyi tuleen Sarajevoa piirittäneiden serbien tulituksessa 1992. Sata vuotta aiemmin talon edustalla ammuttiin Sarajevon laukaukset, joista ensimmäisen maailmansodan katsotaan alkaneen.


Kesällä 2014 Sarajevon kaupungintalo oli taas entisessä loistossaan.



Bosnia-Hertsegovinalla, kuten Balkanilla yleensäkin, on verinen historia, mutta vanha kulttuuri ja kaunis luonto. Aika näyttää, miten maa selviää edelleen jatkuvista ongelmistaan. 

Lisäys 7.10.2018. Tänään Bosnia-Hertsegovinassa äänestetään kolmesta presidentistä ja kolmesta parlamentista, joten se "Yhtenäisestä maasta".

KUVIA – JUTTUJA – BLOGEJA   MAAILMALTA
HTTP://SAKUVA.KUVAT.FI/

KUVIA JA KIRJOITUKSIA 140 (SAKUVA)MAASTA
(luettelo & linkit, kuvia maittain 2011 asti ja kuvia matkoittain 2011 alkaen):

http://sakuva.kuvat.fi/SAKUVAMAAT/
http://sakuva.kuvat.fi/kuvat/OBJEKTIIVISSA+MAAILMA/
http://sakuva.kuvat.fi/kuvat/


SNMATKAKUVAAJA  –  BLOGIPOSTAUKSIA VUODESTA 2015:
https://sakuva.wordpress.com/

OBJEKTIIVISSA MAAILMA (AIEMPIA MATKAJUTTUJA):
HTTP://SAKUVA.SIMPLESITE.COM/
HTTP://WWW.123KOTISIVU.FI/SAKUVIA   SLADESHOW



@sakuva TWITTERISSÄ

SNMATKAKUVAAJAN MATKAILUHISTORIAA:
http://sakuva.kuvat.fi/SNmatkakuvaaja/


KRIITTISTÄ MATKAA (kriittisempi blogi):
http://sakuva.blogspot.fi/

perjantai 30. tammikuuta 2015

KESKITYSLEIRISTÄ TURISTIRYSÄKSI






















Tämän lähemmäksi Auschwitzin kuuluisaa Arbeit macht frei -porttia ei ilman tuntikausien odotusta enää kesällä 2013 päässyt. Tähänkin tarvittiin 162 -millinen tele


Tammikuun 27. päivänä vuonna 1945 Neuvostoarmeija vapautti Natsi-Saksan suurimman ja pahamaineisimman keskitysleirin Auschwitzin. Nyt tapahtuman 70-vuotisjuhlaan Puolassa osallistui vielä 300 sieltä vapautettua entistä vankia. Päähuomion juhlassa vei kuitenkin kohu kutsuvieraslistasta. Puola ei ollut kutsunut keskitysleirin vapauttaneen Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän presidenttiä juhlaan ollenkaan. Neuvostoliittoa juhlassa näytti edustaneen Ukrainan presidentti ja pienten Baltian maiden johtajat. 

Olen käynyt Auschwitzin keskitysleirimuseossa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla vuonna 1986 oli ilmapiiri alueella harras ja pysäyttävä. Toisella kerralla kesällä 2013 kaikki oli toisin. Suuri (ja kallis) parkkipaikka oli täynnä asunto- ja muita autoja. Odotellessaan tuntien päästä alkavia pakollisia kierroksia voi aikaa kuluttaa alueelle nousseissa lukuisissa markkinapaikoissa, jotka tarjosivat kaikenlaista ruuista turhaan kitsiin, tietysti turistihintaan. Ilmapiiri ei oikein sopinut paikan synkkään historiaan.

Kesän 1986 Itä-Euroopan automatkan seisauttavin kohde


Kierreltyämme kuukauden ajan Itä-Eurooppaa DDR:stä Kreikkaan olivat paluumatkalla Puolan ensimmäiset kohteet Krakovan seudulla. Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on vuodesta 1978 lähtien listannut maailmanperintökohteita. Heti alkuvuosista lähtien on tällä listalla ollut kolme kohdetta Krakovan seudulla; itse kaupungin lisäksi Wieliczkan suolakaivos ja Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleiri. Kesän 1986 matkan tutustumiskohteina olivat Krakovan vanhakaupunki ja Auschwitz.









Auschwitzin keskitysleirin pääportti ja kenttää korkeajännitevaroituksineen kesällä 1986.


Maailmanperintöstatuksestaan huolimatta Auschwitzin keskitysleirimuseo oli hyvin rauhallinen paikka. Kävijöitä oli vain muutamia ja alueeseen ja rakennuksiin sai tutustua ja niitä kuvata itsenäisesti kaikessa rauhassa. Paikka todella seisautti, sen kolkko historia tuntui leijuvan ilmassa.

Kesän 2013 automatkan suurin pettymys


Halu palata tänne uudestaan on ollut monilla Itä-Euroopan matkoilla 1990-luvulta alkaen. Aikataulun kireys ja tutustumiskohteiden runsaus myös itäisessä Euroopassa on siirtänyt toista käyntiä aina vuoteen 2013 saakka. 27 vuotta ensikäynnin jälkeen ei paikkaa enää tuntenut samaksi. Laajat alueet sen ympärillä olivat pysäköintialuetta ja kaikkialla pyöri ihmisiä, jotka vain odottelivat. Sisäpuolelle ei enää päässyt itsenäisesti, vaan suuressa opastetussa ryhmässä. Opastettu kierros kesti 3½ tuntia ja englanninkielisen ryhmän alkamiseen saattoi olla aikaa vielä tunteja. Yhä lisääntyvät maailmanperintöbongareiden joukot ovat löytäneet tiensä tännekin. Omaa vuoroaan odotteleville oli tarjolla "leipää ja sirkushuveja". Markkinatunnelma "odotustilassa" ei minusta sopinut yhteen paikan synkän historian kanssa.

Opastettu turistikierros on päättynyt Auschwitzin pääleirillä kesällä 2013.

Seuraava kierros parin tunnin odotuksen jälkeen olisi vienyt aikataulusta kuutisen tuntia eli koko loppupäivän. Tähän ei aikataulussa ollut varaa, joten Auschwitzin pääleirin osalta piti tyytyä aiemman käynnin kokemuksiin ja kuviin. Saattaa olla, että sesonkiajan ulkopuolella puolalaisten järjestelykyky olisi keskikesää parempi. En kuitenkaan voi suositella siellä käyntiä kesäaikaan, ellei siellä aio käyttää koko päivää.

Vuonna 2009 Auschwitzin pääportin "Arbeit macht frei" -kyltti varastettiin, muttä löydettiin pian sen jälkeen palasiksi leikattuna. En tiedä onko siellä nykyisen oleva kyltti alkuperäinen korjattuna vai jäljennös.

Suositeltavampi Birkenau


Birkenaun tuhoamisleirin Kuoleman portti.





Kesällä 2013 riitti kävijöitä myös tälle Auschwitz-Birkenaun museon vähemmän tunnetulle mutta kävijälle helpommalle osalle.

Muutaman kilometrin päässä Auschwitzin pääleiristä on myös Auschwitz II:na tunnettu Birkenaun tuhoamisleiri, jonka pääportti tunnetaan Kuoleman porttina. Maksulliselta pysäköintialueelta pääsi vapaasti sisään ja sai kulkea ja kuvata omassa tahdissaan. Rauhalliseksi ei tätäkään paikkaa voi sanoa, sillä alue oli täynnä turisteja. Birkenau on yhdistetty Auschwitzin kanssa samaksi maailmanperintökohteeksi, joten bongari saa kaipaamansa pisteen täältäkin. Alueella on asiallinen kirjakauppa, muttei mitään rihkaman myyntiä.

Auschwitz-Birkenau ei ollut ainoa


Natsi-Saksalla oli kymmeniä keskitysleirejä sekä Saksassa että valtaamillaan alueilla. Sodan loppuvaiheessa saksalaiset tuhosivat osan leireistään, toiset säilyivät ehjinä ja ovat nykyään meseoina.


Dachau  Kesän 2013 automatkan paluumatkalla kävimme myös Saksan Baijerissa sijaitsevassa Dachaun keskitysleirimuseossa. Saksalaiset osasivat järjestää alueen paljon puolalaisia paremmin. Leiriin oli vapaa pääsy, vain sen pysäköintialue oli maksullinen tiettyyn aikaan asti. Saapuessamme paikalle oli opastuskeskus kauppoineen saksalaiseen tapaan jo suljettu.

Dachaun rautaportissa on sama teksti kuin Auschwitzin pääportin yllä.

Keskitysleirin rakennusten edustalla on Holokaustin muistomerkki.


Länsiliittoutuneet vapauttivat leirin vangit huhtikuussa 1945. Vuonna 2014 keskitysleirin portti "Arbeit macht frei" -teksteineen varastettiin. En tiedä, onko sitä saatu takaisin.

Buchenwald  Tutustuin Weimarissa Itä-Saksassa sijaitsevaan Buchenwaldin keskitysleirimuseoon kesällä 1996. Alueelle ei ollut mitään maksuja, ei edes pysäköinnistä. Pienestä myymälästä sai opaskirjoja ja kortteja. Kävijöitä oli täälläkin melko vähän. Vaikka Saksojen yhdistymisestä oli kulunut jo kuusi vuotta, eivät matkailijat ilmeisesti olleet vielä löytäneet keskitysleirejä. Keskitysleirialueella oli menossa kristillinen rauhankulkue.

 Buchenwaldin pääportti

 Buchenwaldin krematorio





Vapauden torni ja vapautettujen vankien muistoveistos Buchenwaldissa.

























Uskonnollinen kulkue Buchenwaldin keskitysleirillä kesällä 1996.


Salaspils  Ensimmäinen keskitysleirialue, johon tutustuin, oli vuonna 1981 silloisen Neuvosto-Latvian pääkaupungin Riian lähellä sijainnut Salaspils. Neuvostoarmeijan joukkojen lähestyessä vuonna 1944 evakuoivat saksalaiset sen vangit muille keskitysleireille ja sytyttivät rakennukset tuleen. Niinpä Salaspils onkin keskitysleirimuseon sijasta muistokenttä koskettavine veistoksineen.







Salaspilsin keskitysleirimuistomerkki Riian lähellä helmikuussa 1981 silloisessa Neuvostoliitossa.


Pääsymaksun vaatiminen moraalitonta?

Millään käymälläni keskitysleirialueella ei ole ollut sisäänpääsymaksua. Tätä pidettäisiin niiden kolkon historian vuoksi kai moraalittomana. Viime aikoina on rahan kerääminen siirretty melko kalliisiin pysäköintimaksuihin. Lyhin pysäköintiaika on usein koko päivä. Auschwitzin pääleirillä on lisäksi opastusmaksu, jonka maksaminen on edellys sisäänpääsylle.


On selvää, että tällaiset kohteet tarvitsevat rahoitusta myös kävijöiltä. Mielestäni olisi kuitenkin reilumpaa, että maksaisit pysäköintimaksun siltä ajalta kun parkkipaikkaa käytät, sisäänpääsymaksun tutustumisesta kohteeseen ja opastusmaksun, jos sellaista tarvitset.





















Vaikka natsit sulkivat keskitysleireilleen vastustajiaan ja toisin ajattelevia sekä itseään vähempiarvoisempina pitämiään, oli niiden varsinainen tehtävä "juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu". Tässä he pääsivätkin melko pitkälle, sillä kaksi kolmasosaa Euroopan juutalaisista kuoli sen seurauksena. Tämä painolasti on ohjannut Saksan politiikkaa sodan loppumisesta lähtien. Se on johtanut myös Israelin Lähi-Idässä harjoittaman voimapolitiikan hyväksymiseen tai ainakin tuomitsematta jättämiseen.
Berliinin Holokaustin muistomerkki hiljentää. Se sijaitsee entisellä valtioiden välisellä raja-alueella Yhdysvaltain suurlähetystön naapurissa. Kuva tammikuulta 2013.


Teksti & kuvat:  Sakari Niemi

maanantai 29. syyskuuta 2014


TRANSNISTRIAN NEUVOSTOSLOGAN

Lenin ja neljännesvuosisataisen Transnistrian tunnukset parlamentin edustalla Tiraspolissa lupaavat neukkudiggarille liikoja.

Transnistrian kerrotaan olevan elävä neuvostomuseo keskellä itäistä Eurooppaa. Tämä on helppo uskoa alueelta tulevien kuvien perusteella. Käynti tässä tee-se-itse-valtiossa saa kuitenkin ajatukset toiseen suuntaan. Neuvostotunnukset näkyvät Transnistriankin tunnuksissa, mutta elämä alueen pääkaupungissa Tiraspolissa ei eroa elämästä muissa Itä-Euroopan suurissa kaupungeissa. Leninin patsaitakaan ei ole sen tiheämmässä kuin Venäjällä tai Moldovassakaan.

Transnistria syntyi, kun Dnestr-joen itäpuolen lähinnä venäjänkielinen osa julistautui 1990 riippumattomaksi Moldovan neuvostotasavallasta. Syynä oli kieliriita kuten Ukrainassakin neljännesvuosisata myöhemmin. Vuotta myöhemmin pidetyssä Neuvostoliiton hajottamiskokouksessa päättivät silloisten neuvostotasavaltojen johtajat alueidensa itsenäistymisestä neuvostotasavaltojen rajoin. Transnistria ei ollut ainoa entisen Neuvostoliiton alue, joka ei näitä rajoja hyväksynyt. Toinenkin Moldovan ei-romaniankielinen alue Gagausia sekä Gruusian neuvostotasavaltaan kuuluneet alueet Abhasia, Adzaria ja Etelä-Ossetia sekä Azerbaidzanin neuvostotasavaltaan kuulunut armenian kielinen Vuoristo-Karabah julistautuivat itsenäisiksi. Näyttää siltä, ettei Ukrainassakaan olla rajoista yksimielisiä. Näistä rajaerimielisyyksistä vain Gagausian ja Adzarian asema on toistaiseksi saatu ratkaistua.

                Transnistrian sodan muistomerkit Tiraspolissa ja Pohjois-Moldovan Sorocassa.

Erimielisyydet johtivat 1990-1992 Transnistrian ja Moldovan väliseen sotaan. Sodan seurauksena Transnistria säilytti itsenäisyytensä, vaikkei sitä mikään muu maa olekaan tunnustanut. Sodan uhrien muistomerkkejä löytyy rajan molemmin puolin.


Transnistrian neuvostoimagoa pönkitetään vaakunalla (alkukuvassa) ja lipulla, joka on sama kuin entisellä Moldavian sosialistisella neuvostotasavallalla. Myös vaakunan teema on samaa perua. Tankki kai viittaa lähinnä Moldovan kanssa käytyyn sotaan, kappeli taas heijastaa Itä-Euroopassa voimistunutta uskontobuumia.

Tiraspolin tunnetuimmat rakennukset ovat Neuvostojen talo ja Transnistrian parlamentti, joiden molempien suojelu on uskottu Leninille.

Miksi neuvostotunnukset?

Itse aikoinani paljon Neuvostoliitossa matkailleena en Transnistriasta löytänyt paljoakaan yhtymäkohtia tähän edesmenneeseen naapurimaahamme. Ihmisten pukeutumistyyli ja autokanta vastaavat minkä tahansa nykyisen Itä-Euroopan maan vastaavaa. Vanhoja neuvostoaikaisia autoja löytyy täältä kuten kaikissa muissakin entisissä neuvostotasavalloissa. Valtaosa autoista on kuitenkin peräisin muualta Euroopasta sekä Japanista ja Etelä-Koreasta. Uusien kirkkojen ja kappeleiden määrä vertautuu lähinnä nyky-Venäjään ja muihin Itä-Euroopan maihin, muttei mitenkään Neuvostoliittoon, joka mieluummin purki kuin rakensi kirkkoja.

Tiraspolin katukuva ei eroa muusta itäeurooppalaisesta katukuvasta.

Meilläkin aikoinaan tuttuja GAZ -kuorma-autoja on edelleen kaikkialla entisen Neuvostoliiton alueella. Suomessakin vielä tavattavan venäläisen Lada Niva -maastoauton pitkää versiota en ole meillä nähnyt.

Maan vähittäiskauppaa hallitsee entisen presidentin pojan Sheriff-konserni huoltamoketjusta auto- ja alkoholikauppaan sekä supermarketeihin. Sheriffillä on kytkennät myös maan urheiluun. Se omistaa paikallisen jalkapalloseuran areenoineen. Tästä kaikesta taas voi vetää yhtäläisyyden lähinnä nykyisiin Keski-Aasian tasavaltoihin.

Smirnovin pojan johtaman Sheriffin huoltamo ja sen omistaman alkoholivalmistaja Kvintin myymälä Tiraspolissa.


Herää kysymys, miksi kapitalistisesti toimiva maa käyttää sosialistisia tunnuksia. Mielestäni syy on turismissa, josta hyötyvät sekä Moldova että Transnistria. Moldovan oma turismi on vielä lapsenkengissä. Maan mainostamista turistikohteista Sorocan linna ja Orhei Vechin luolaluostari ovat vielä kunnostuksen alla eivätkä nykyisellään tarjoa paljoa matkailijalle. Maan viinintuotannon ylpeys Cricovakaan ei ole kovin suuri vetonaula alueella, jolla jokainen maa on viinintuottaja. Pääkaupunki Chisinaullakaan ei ole mitään turistia erityisesti kiinnostavaa kohdetta. Niinpä maan suurimmaksi turistimagneetiksi on muodostunut vain muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitseva "elävä neuvostomuseo".

Sorocan keskiaikaisen linnan rakennustyöt ovat vielä kesken ja työt jatkuvat myös Orhei Vechin luostarilla.


Sen verran uskoin itsekin varoituksiin, että jätin oman auton Chisinauhun ja matkasin Benderin kautta Tiraspoliin julkisella vuorobussilla. Bussiemäntä keräsi ulkomaisten matkustajien passit ja rajalla piti vain allekirjoittaa valmiiksi printattu kaavake, minkä jälkeen matka jatkui alueen pääkaupunkiin. Yhtä helppoa oli paluu takaisin Moldovaan. Rajamuodollisuudet on siis tehty mahdollisimman helpoiksi, ettei se vain saisi ketään jättämään "neuvostomatkaa" tekemättä. Herättää kyllä ihmetystä varoittelu tästä pikkumaasta. Suomen ulkoministeriökin kehottaa ihmisiä jättämään Transnistriassa käynnin väliin. Todennäköisesti tämä vain lisää maata kohtaan tunnettua mielenkiintoa.

Linja-autossa oli tunnelmaa. Meno isolla bussilla ja paluu pikkubussilla maksoivat yhteensä alle 5 euroa.


Transnistria saattaa olla mielenkiintoinen kohde ihmisille, jotka eivät koskaan ehtineet tai uskaltaneet käydä Neuvostoliitossa tai edes nyky-Venäjällä. Itselleni alue ei kuitenkaan tarjonnut juuri mitään uutta. Tiraspolissa ei ole varsinaisia nähtävyyksiä. Tulipahan kuitenkin kuvattua liput, Leninit ja tankit. Matkan ehkä mielenkiintoisin kohde olisi ollut rajajoen länsipuolella sijaitseva, mutta Transnistriaan kuuluva Benderin linna, joka aikapulan vuoksi nyt vain vilahti kameran kuvakulmassa joen ylittävältä sillalta.

Dnestrjoen sillalta pilkottava Benderin linna jäi ensikertaan.

Mennyttä Neuvostoliittoa haikaileva ei sitä ainakaan Transnistriasta löydä, tuskin mistään muualtakaan. Ehkä jonkinlaisen katsauksen edesmenneen suurvallan parhaisiin puoliin saa pian Moskovassa uudelleen avattavasta Neuvostoliiton kansantalouden saavutusten näyttelystä.

Teksti & kuvat: Sakari Niemi