MOSTAR 1998

MOSTAR 1998
SFORin espajalaissotilaat matkaoppaina Mostarissa 1998.

maanantai 8. lokakuuta 2018

MIKÄ KUMMA BOSNIA ja HERTSEGOVINA

Mostarin idylliä 2008. Sodan jäljet eivät enää näy yleiskuvassa, lähempää katsottuna kyllä.

Tämä juttu piti kirjoittaa jo vuosikymmen sitten toisen ja kolmannen Bosnia ja Hertsegovinan käyntiemme 2007 ja 2008 jälkeen. Kun vuonna 2010 aloitin Kriittistä matkaa -blogin, kuului tämä ensimmäisiin julkaistaviin juttuihin ja valitsin tunnuskuvankin Mostarista. Kesän 2010 Itä-Euroopan roadtripillämme kuitenkin sattui yhtä ja toista, mikä vei blogin palstatilaa ja tämä juttu jäi tekemättä. Tämä blogi on ollut viime aikoina tauolla, koska vuonna 2015 aloittamani blogi SNmatkakuvaaja (https://sakuva.wordpress.com/) on vienyt suurimman osan matkakirjoitusresurssistani. Lisäksi olen viimeistellyt vanhempia kesken jääneitä matkajuttuja pdf-muodossa kotisivuni kansioon SNmatkakuvaraportteja (https://sakuva.kuvat.fi/kuvat/SNmatkakuvaraportteja.pdf/).

Bosnia ja Hertsegovinassa olemme käyneet neljä kertaa, vuosina 1998, 2007, 2008 ja 2014. Kaksi kertaa olemme olleet liikkeellä omalla autolla ja kaksi kertaa vuokra-autolla.

Itävallan keisarikunnan ja osmannien valtakunnan raunioille perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, joka pian nimettiin Jugoslaviaksi. Toisen maailmansodan jälkeen siitä tuli Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta, jossa oli kuusi osavaltiota. Valtion viralliset kielet olivat serbokroaatti, sloveeni ja makedoni. Uskontoja maassa oli kolme, ortodoksinen, katolinen ja islamilainen. Jugoslavian kansat elivät toistensa lomassa rauhanomaisesti, kunnes ensin serbit ja sitten kroaatit alkoivat vaatia itselleen enemmän vaikutusvaltaa. Seurauksena olivat veriset Jugoslavian hajoamissodat.

Mostarin kanjonin kaunista vuoristomaisemaa Hertsegovinassa.
Bosnia ja Hertsegovinan sosialistinen tasavalta oli yksi Jugoslavian kuudesta osavaltiosta. Se koostui Bosnian ja Hertsegovinan historiallisista alueista, joilla ei ollut käytännössä mitään merkitystä Jugoslavian valtioiden aikaan, saati nykyisen Bosnia-Hertsegovinan valtion kahtiajaon kanssa. Sen alueella eri kansat asuivat tilkkutäkkimäisesti toistensa lomassa. Niinpä kun tilanne kiristyi, oli suurin uhri juuri tämä osavaltio ja myöhemmin itsenäiseksi julistautunut Bosnia ja Hertsegovinan valtio.

Bosnia ja Hertsegovinan alueella asui melko tasaväkisesti ortodoksiuskontoa harjoittavia serbejä, katolisia kroaatteja ja muslimeja.

Katolisen kirkon torni ja moskeijan minareetti Mostarissa, tosin joen eri rannoilla. Ortodoksikirkko serbitasavallan pääkaupungissa Banja Lukassa.
 Aluksi Serbia ja Kroatia halusivat jakaa Bosnia-Hertsegovinan keskenään, mutta ne ajautuivat keskinäiseen sotaan niin Kroatiassa kuin Bosnia-Hertsegovinassakin. Kun muslimit puolustivat omia alueitaan, oli sodassa kolme osapuolta. Aluksi serbit  laajensivat alueensa noin kolmasosasta lähes puoleen koko maasta. Kun kroaatit ja muslimit liittoutuivat, alkoi sotaonni kääntyä. Siinä vaiheessa länsimaat puuttuivat asiaan ja saivat aikaan rauhansopimuksen, joka pelasti serbit menettämästä valloituksiaan.

100 000 uhria vaatinut sota loppui 21. marraskuuta 1995 allekirjoitettuun Daytonin rauhansopimukseen. Sen mukaan maa koostuu kahdesta poliittisesta kokonaisuudesta, Bosnia-Hertsegovinan federaatiosta (51 prosenttia maasta) ja Bosnian serbitasavallasta (49 prosenttia). Maa ei ole täysin itsenäinen, vaan sitä valvoo kansainvälinen yhteisö YK:n kautta. Vaikka rauhansopimuksesta on pian kulunut neljännesvuosisata, ei sen edellyttämä jakomalli koskaan ole toiminut sovitulla tavalla, vaan maa on edelleen syvästi (vähintään) kahtia jakautunut. Nykyisessä kansallismielisessä ilmapiirissä vastakkainasettelu on pikemminkin lisääntynyt ja maan toinen osapuoli, Serbitasavalta, suunnittelee jälleen tästä liitosta eroamista. 

Monen lipun maa. Bosnia ja Hertsegovinan virallinen lippu liehuu Sarajevossa ja suurimmassa osassa federaatiota, mutta serbitasavalta liputtaa serbilipuin.


Etelä-Hertsegovinan lippusaloissa liehuu vain Kroatian lippuja. Jotkut tarjoavat lisää valinnanvaraa liputtamalla Bosnia-Hertsegovinan vanhalla vaakunalipulla.

Suurimmalla osalla Jugoslavian kansoista oli yhteinen kieli serbokroaatti, jota kirjoitettiin niin latinalaisin kuin kyrillisinkin kirjaimin. Kun keskinäinen vihanpito alkoi, alettiin yhteistä kieltäkin muovata kolmeksi eri kieleksi, serbiaksi, kroaatiksi ja bosniaksi. Kun joskus toistakymmentä vuotta sitten katselin Mostarissa paikalliskielistä valokuvakirjaa ja kysyin onko sitä saatavana muulla kuin serbokroaatin kielellä, sain aikaan aggressiivisen ilmapiirin ja vastauksen, ettei sellaista kieltä ole olemassakaan, vaan kirja on bosniankielinen. Varsinaiseen kysymykseeni en saanut vastausta, eikä kaupanteko muutenkaan siinä liikkeessä enää innostanut.

Kävimme Bosnia-Hertsegovinassa eka kertaa kesällä 1998. Tapasimme Kroatiassa suomalaisia YK-sotilaita, joiden kanssa keskustelimme B-H:n puolella käynnistä. Heidän mielestään maanteillä oli turvallista ajaa, kunhan ei poikkea tieltä, sillä suuri osa peltoja ja kenttiä oli silloin vielä miinoitettu.


Kroaattien räjäyttämän kivisillan paikalla oli 1998 väliaikainen puusilta.
Mostarissa ei 1998 näkynyt juuri muita kuin SFORin sotilaita.

Bosnia-Hertsegovinan eteläosa on historiallista Hertsegovinaa, jonka itäinen puoli kuuluu Serbitasavaltaan ja länsiosa on kroaattien asuttamaa aluetta. Sodan aikana kroaatit julistivat sen Hertseg-Bosnian itsehallintoalueeksi, joka myöhemmin liittyisi Kroatiaan. Käytännössä alue olikin vielä 1998 osa Kroatiaa ilman minkäänlaisia rajatarkastuksia. Alueella liehuivat ainoastaan Kroatian liput ja moskeijoiden minareetit oli sodan aikana räjäytetty. Valtion viralliset tunnukset näkyivät vasta Mostarin muslimien asuttamassa itäosassa.

Mostarin läpi kulkeva Neretva-joki erottaa kaupungin itäiset ja läntiset osat toisistaan. Joen itäpuolella on asunut lähinnä muslimeja ja länsipuolella kroaatteja, mutta molempia puolia on vuosisatoja yhdistänyt turkkilaiskaudella rakennettu vanha kivisilta. Sodan aikana kroaatit räjäyttivät sen tahallaan. Ensikäynnillämme se lojui pieninä paloina joessa ja sen kohdalla oli väliaikainen puusilta.

Joen molemmilla puolilla näkyi lähinnä vain raunioita ja vinosti törröttäviä entisiä kerrostaloja. Liikenteessä ei näkynyt juuri muita kuin NATO-johtoisen SFORin (Bosnia ja Hertsegovinan vakautusjoukot) ajoneuvoja. Jonkinlaista elämää oli vain itäisen vanhankaupungin Kujundžilukin basaareissa, joissa kauppaa käytiin Saksan markoilla.


Mostarin Kujundžilukin elämää 1998.


Ajaminen oikeaan suuntaan oli maassa hankalaa, sillä rikkiammutut tienviitat oli tahallaan käännetty vääriin suuntiin. Niinpä paluumatka Kroatiaan kesti huomattavasti pitempään kuin suora ajo Mostariin. En edelleenkään tiedä, missä päin maata seikkailimme silloin aikana ennen navigaattoreita.

Mostarissa piti tietä kysyä espanjalaisilta SFOR -sotilailta kun muita ihmisiä ei näkynyt ja tienviitat osoittivat mikä mihinkin.

Seuraavaan käyntiin Bosnia-Hertsegovinassa meni lähes vuosikymmen. Reittikin oli melkein sama, nyt vuokra-autolla Montenegrosta. Ennen Mostaria pysähdyimme Počiteljissa, jossa räjäytetty moskeijan minareetti oli taas pystyssä kuin ennen sotaa.

Mostarkin oli jo ihan toisennäköinen kuin edelliskerralla. Näytti, että joen molemmin puolin kilpailtiin siitä, kummalla puolella on komeimmat minareetit tai kirkontornit, uutuuttaan hohtavia molemmat. Kaupungin imagon kannalta tärkeintä oli kuitenkin se, että vanha silta oli uudelleenrakennettu.

Aseistariisuntaa vai asekauppaa? Sota myytävänä Mostarissa vuonna 2007.

Seuraavana kesänä 2008 ajelimme vuokra-autolla Wienistä laajemmin Länsi-Balkanilla eli entisen Jugoslavian alueella. Kävimme nyt ensikertaa Bosnia-Hertsegovinan serbitasavallan puolella. Sen pääkaupungissa Banja Lukassa elettiin ihan eri maassa kuin toisen osapuolen alueilla. Jos ei Etelä-Hertsegovina juurikaan eronnut Kroatiasta, oli serbitasavalta kuin osa Serbiaa. Ymmärrystä toista osapuolta kohtaan ei löytynyt kummaltakaan puolelta.

Mielenkiintoisin kohde oli pääkaupunki Sarajevo, jossa vielä sodan jäljet näkyivät, mutta elämä näytti vakiintuneen. Nähtävää ja kuvattavaa riitti enemmän kuin parissa päivässä ehti kokea. Sinne paluu oli vain ajan kysymys.

Muistutus yhdestä serbien sotarikoksesta Sarajevon tunnetuimman maamerkin, entisen kaupungintalon ja kansalliskirjaston seinässä kesällä 2008. 


Kesän 2014 roadtripimme teemana oli Balkan varsin laajasti. Kohteinamme olivat alueen kaikki maat aina Itä-Unkarista, Moldovasta ja Transnistriasta Sloveniaan. Länsi-Balkanilla kävimme myös Jugoslavian hajoamissotien sotarikospaikoilla, joita alueella on valitettavan paljon. Bosnia-Hertsegovinassa tärkein muistopaikka on yli 8000 uhrin muistohautausmaa Srebrenicassa. On käsittämätöntä, että kansanmurhan suorittaneet serbit saivat rauhansopimuksessa pitää heille ennen sotaa kuulumattoman sotarikoksensa suorituspaikan. Näin ollen muistohautausmaa on nykyään serbitasavallan puolella eikä reittiä sinne ole juurikaan merkitty. Kun kysyimme tietä sinne, ohjattiin meitä tahallaan harhaan ja kun sinne viimein löysimme ja pysäköimme sen parkkipaikalle, soittivat ohiajavat autojensa torvea. Runsaat pari vuotta sitten, kun Bosnia-Hertsegovinan sodan päättymisestä tuli kuluneeksi 20 vuotta, kirjoitin SNmatkakuvaaja -blogiin postauksen SREBRENICA & MUITA SOTARIKOSPAIKKOJA (https://sakuva.wordpress.com/2015/11/21/srebrenica-muita-sotarikospaikkoja/).

8372 uhrin muistohautausmaa Srebrenicassa. 


Miellyttävintä matkan Bosnia-Hertsegovinan osuudella oli paluu Sarajevoon ja se, että kaupungin tunnukseksi muodostunut vanha kaupungintalo ja myöhempi kansalliskirjasto oli juuri uudelleenavattu entisessä loistossaan. Se syttyi tuleen Sarajevoa piirittäneiden serbien tulituksessa 1992. Sata vuotta aiemmin talon edustalla ammuttiin Sarajevon laukaukset, joista ensimmäisen maailmansodan katsotaan alkaneen.


Kesällä 2014 Sarajevon kaupungintalo oli taas entisessä loistossaan.



Bosnia-Hertsegovinalla, kuten Balkanilla yleensäkin, on verinen historia, mutta vanha kulttuuri ja kaunis luonto. Aika näyttää, miten maa selviää edelleen jatkuvista ongelmistaan. 

Lisäys 7.10.2018. Tänään Bosnia-Hertsegovinassa äänestetään kolmesta presidentistä ja kolmesta parlamentista, joten se "Yhtenäisestä maasta".

KUVIA – JUTTUJA – BLOGEJA   MAAILMALTA
HTTP://SAKUVA.KUVAT.FI/

KUVIA JA KIRJOITUKSIA 140 (SAKUVA)MAASTA
(luettelo & linkit, kuvia maittain 2011 asti ja kuvia matkoittain 2011 alkaen):

http://sakuva.kuvat.fi/SAKUVAMAAT/
http://sakuva.kuvat.fi/kuvat/OBJEKTIIVISSA+MAAILMA/
http://sakuva.kuvat.fi/kuvat/


SNMATKAKUVAAJA  –  BLOGIPOSTAUKSIA VUODESTA 2015:
https://sakuva.wordpress.com/

OBJEKTIIVISSA MAAILMA (AIEMPIA MATKAJUTTUJA):
HTTP://SAKUVA.SIMPLESITE.COM/
HTTP://WWW.123KOTISIVU.FI/SAKUVIA   SLADESHOW



@sakuva TWITTERISSÄ

SNMATKAKUVAAJAN MATKAILUHISTORIAA:
http://sakuva.kuvat.fi/SNmatkakuvaaja/


KRIITTISTÄ MATKAA (kriittisempi blogi):
http://sakuva.blogspot.fi/

perjantai 30. tammikuuta 2015

KESKITYSLEIRISTÄ TURISTIRYSÄKSI






















Tämän lähemmäksi Auschwitzin kuuluisaa Arbeit macht frei -porttia ei ilman tuntikausien odotusta enää kesällä 2013 päässyt. Tähänkin tarvittiin 162 -millinen tele


Tammikuun 27. päivänä vuonna 1945 Neuvostoarmeija vapautti Natsi-Saksan suurimman ja pahamaineisimman keskitysleirin Auschwitzin. Nyt tapahtuman 70-vuotisjuhlaan Puolassa osallistui vielä 300 sieltä vapautettua entistä vankia. Päähuomion juhlassa vei kuitenkin kohu kutsuvieraslistasta. Puola ei ollut kutsunut keskitysleirin vapauttaneen Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän presidenttiä juhlaan ollenkaan. Neuvostoliittoa juhlassa näytti edustaneen Ukrainan presidentti ja pienten Baltian maiden johtajat. 

Olen käynyt Auschwitzin keskitysleirimuseossa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla vuonna 1986 oli ilmapiiri alueella harras ja pysäyttävä. Toisella kerralla kesällä 2013 kaikki oli toisin. Suuri (ja kallis) parkkipaikka oli täynnä asunto- ja muita autoja. Odotellessaan tuntien päästä alkavia pakollisia kierroksia voi aikaa kuluttaa alueelle nousseissa lukuisissa markkinapaikoissa, jotka tarjosivat kaikenlaista ruuista turhaan kitsiin, tietysti turistihintaan. Ilmapiiri ei oikein sopinut paikan synkkään historiaan.

Kesän 1986 Itä-Euroopan automatkan seisauttavin kohde


Kierreltyämme kuukauden ajan Itä-Eurooppaa DDR:stä Kreikkaan olivat paluumatkalla Puolan ensimmäiset kohteet Krakovan seudulla. Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO on vuodesta 1978 lähtien listannut maailmanperintökohteita. Heti alkuvuosista lähtien on tällä listalla ollut kolme kohdetta Krakovan seudulla; itse kaupungin lisäksi Wieliczkan suolakaivos ja Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleiri. Kesän 1986 matkan tutustumiskohteina olivat Krakovan vanhakaupunki ja Auschwitz.









Auschwitzin keskitysleirin pääportti ja kenttää korkeajännitevaroituksineen kesällä 1986.


Maailmanperintöstatuksestaan huolimatta Auschwitzin keskitysleirimuseo oli hyvin rauhallinen paikka. Kävijöitä oli vain muutamia ja alueeseen ja rakennuksiin sai tutustua ja niitä kuvata itsenäisesti kaikessa rauhassa. Paikka todella seisautti, sen kolkko historia tuntui leijuvan ilmassa.

Kesän 2013 automatkan suurin pettymys


Halu palata tänne uudestaan on ollut monilla Itä-Euroopan matkoilla 1990-luvulta alkaen. Aikataulun kireys ja tutustumiskohteiden runsaus myös itäisessä Euroopassa on siirtänyt toista käyntiä aina vuoteen 2013 saakka. 27 vuotta ensikäynnin jälkeen ei paikkaa enää tuntenut samaksi. Laajat alueet sen ympärillä olivat pysäköintialuetta ja kaikkialla pyöri ihmisiä, jotka vain odottelivat. Sisäpuolelle ei enää päässyt itsenäisesti, vaan suuressa opastetussa ryhmässä. Opastettu kierros kesti 3½ tuntia ja englanninkielisen ryhmän alkamiseen saattoi olla aikaa vielä tunteja. Yhä lisääntyvät maailmanperintöbongareiden joukot ovat löytäneet tiensä tännekin. Omaa vuoroaan odotteleville oli tarjolla "leipää ja sirkushuveja". Markkinatunnelma "odotustilassa" ei minusta sopinut yhteen paikan synkän historian kanssa.

Opastettu turistikierros on päättynyt Auschwitzin pääleirillä kesällä 2013.

Seuraava kierros parin tunnin odotuksen jälkeen olisi vienyt aikataulusta kuutisen tuntia eli koko loppupäivän. Tähän ei aikataulussa ollut varaa, joten Auschwitzin pääleirin osalta piti tyytyä aiemman käynnin kokemuksiin ja kuviin. Saattaa olla, että sesonkiajan ulkopuolella puolalaisten järjestelykyky olisi keskikesää parempi. En kuitenkaan voi suositella siellä käyntiä kesäaikaan, ellei siellä aio käyttää koko päivää.

Vuonna 2009 Auschwitzin pääportin "Arbeit macht frei" -kyltti varastettiin, muttä löydettiin pian sen jälkeen palasiksi leikattuna. En tiedä onko siellä nykyisen oleva kyltti alkuperäinen korjattuna vai jäljennös.

Suositeltavampi Birkenau


Birkenaun tuhoamisleirin Kuoleman portti.





Kesällä 2013 riitti kävijöitä myös tälle Auschwitz-Birkenaun museon vähemmän tunnetulle mutta kävijälle helpommalle osalle.

Muutaman kilometrin päässä Auschwitzin pääleiristä on myös Auschwitz II:na tunnettu Birkenaun tuhoamisleiri, jonka pääportti tunnetaan Kuoleman porttina. Maksulliselta pysäköintialueelta pääsi vapaasti sisään ja sai kulkea ja kuvata omassa tahdissaan. Rauhalliseksi ei tätäkään paikkaa voi sanoa, sillä alue oli täynnä turisteja. Birkenau on yhdistetty Auschwitzin kanssa samaksi maailmanperintökohteeksi, joten bongari saa kaipaamansa pisteen täältäkin. Alueella on asiallinen kirjakauppa, muttei mitään rihkaman myyntiä.

Auschwitz-Birkenau ei ollut ainoa


Natsi-Saksalla oli kymmeniä keskitysleirejä sekä Saksassa että valtaamillaan alueilla. Sodan loppuvaiheessa saksalaiset tuhosivat osan leireistään, toiset säilyivät ehjinä ja ovat nykyään meseoina.


Dachau  Kesän 2013 automatkan paluumatkalla kävimme myös Saksan Baijerissa sijaitsevassa Dachaun keskitysleirimuseossa. Saksalaiset osasivat järjestää alueen paljon puolalaisia paremmin. Leiriin oli vapaa pääsy, vain sen pysäköintialue oli maksullinen tiettyyn aikaan asti. Saapuessamme paikalle oli opastuskeskus kauppoineen saksalaiseen tapaan jo suljettu.

Dachaun rautaportissa on sama teksti kuin Auschwitzin pääportin yllä.

Keskitysleirin rakennusten edustalla on Holokaustin muistomerkki.


Länsiliittoutuneet vapauttivat leirin vangit huhtikuussa 1945. Vuonna 2014 keskitysleirin portti "Arbeit macht frei" -teksteineen varastettiin. En tiedä, onko sitä saatu takaisin.

Buchenwald  Tutustuin Weimarissa Itä-Saksassa sijaitsevaan Buchenwaldin keskitysleirimuseoon kesällä 1996. Alueelle ei ollut mitään maksuja, ei edes pysäköinnistä. Pienestä myymälästä sai opaskirjoja ja kortteja. Kävijöitä oli täälläkin melko vähän. Vaikka Saksojen yhdistymisestä oli kulunut jo kuusi vuotta, eivät matkailijat ilmeisesti olleet vielä löytäneet keskitysleirejä. Keskitysleirialueella oli menossa kristillinen rauhankulkue.

 Buchenwaldin pääportti

 Buchenwaldin krematorio





Vapauden torni ja vapautettujen vankien muistoveistos Buchenwaldissa.

























Uskonnollinen kulkue Buchenwaldin keskitysleirillä kesällä 1996.


Salaspils  Ensimmäinen keskitysleirialue, johon tutustuin, oli vuonna 1981 silloisen Neuvosto-Latvian pääkaupungin Riian lähellä sijainnut Salaspils. Neuvostoarmeijan joukkojen lähestyessä vuonna 1944 evakuoivat saksalaiset sen vangit muille keskitysleireille ja sytyttivät rakennukset tuleen. Niinpä Salaspils onkin keskitysleirimuseon sijasta muistokenttä koskettavine veistoksineen.







Salaspilsin keskitysleirimuistomerkki Riian lähellä helmikuussa 1981 silloisessa Neuvostoliitossa.


Pääsymaksun vaatiminen moraalitonta?

Millään käymälläni keskitysleirialueella ei ole ollut sisäänpääsymaksua. Tätä pidettäisiin niiden kolkon historian vuoksi kai moraalittomana. Viime aikoina on rahan kerääminen siirretty melko kalliisiin pysäköintimaksuihin. Lyhin pysäköintiaika on usein koko päivä. Auschwitzin pääleirillä on lisäksi opastusmaksu, jonka maksaminen on edellys sisäänpääsylle.


On selvää, että tällaiset kohteet tarvitsevat rahoitusta myös kävijöiltä. Mielestäni olisi kuitenkin reilumpaa, että maksaisit pysäköintimaksun siltä ajalta kun parkkipaikkaa käytät, sisäänpääsymaksun tutustumisesta kohteeseen ja opastusmaksun, jos sellaista tarvitset.





















Vaikka natsit sulkivat keskitysleireilleen vastustajiaan ja toisin ajattelevia sekä itseään vähempiarvoisempina pitämiään, oli niiden varsinainen tehtävä "juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu". Tässä he pääsivätkin melko pitkälle, sillä kaksi kolmasosaa Euroopan juutalaisista kuoli sen seurauksena. Tämä painolasti on ohjannut Saksan politiikkaa sodan loppumisesta lähtien. Se on johtanut myös Israelin Lähi-Idässä harjoittaman voimapolitiikan hyväksymiseen tai ainakin tuomitsematta jättämiseen.
Berliinin Holokaustin muistomerkki hiljentää. Se sijaitsee entisellä valtioiden välisellä raja-alueella Yhdysvaltain suurlähetystön naapurissa. Kuva tammikuulta 2013.


Teksti & kuvat:  Sakari Niemi

maanantai 29. syyskuuta 2014

TRANSNISTRIAN NEUVOSTOSLOGAN

Lenin ja neljännesvuosisataisen Transnistrian tunnukset parlamentin edustalla Tiraspolissa lupaavat neukkudiggarille liikoja.

Transnistrian kerrotaan olevan elävä neuvostomuseo keskellä itäistä Eurooppaa. Tämä on helppo uskoa alueelta tulevien kuvien perusteella. Käynti tässä tee-se-itse-valtiossa saa kuitenkin ajatukset toiseen suuntaan. Neuvostotunnukset näkyvät Transnistriankin tunnuksissa, mutta elämä alueen pääkaupungissa Tiraspolissa ei eroa elämästä muissa Itä-Euroopan suurissa kaupungeissa. Leninin patsaitakaan ei ole sen tiheämmässä kuin Venäjällä tai Moldovassakaan.

Transnistria syntyi, kun Dnestr-joen itäpuolen lähinnä venäjänkielinen osa julistautui 1990 riippumattomaksi Moldovan neuvostotasavallasta. Syynä oli kieliriita kuten Ukrainassakin neljännesvuosisata myöhemmin. Vuotta myöhemmin pidetyssä Neuvostoliiton hajottamiskokouksessa päättivät silloisten neuvostotasavaltojen johtajat alueidensa itsenäistymisestä neuvostotasavaltojen rajoin. Transnistria ei ollut ainoa entisen Neuvostoliiton alue, joka ei näitä rajoja hyväksynyt. Toinenkin Moldovan ei-romaniankielinen alue Gagausia sekä Gruusian neuvostotasavaltaan kuuluneet alueet Abhasia, Adzaria ja Etelä-Ossetia sekä Azerbaidzanin neuvostotasavaltaan kuulunut armenian kielinen Vuoristo-Karabah julistautuivat itsenäisiksi. Näyttää siltä, ettei Ukrainassakaan olla rajoista yksimielisiä. Näistä rajaerimielisyyksistä vain Gagausian ja Adzarian asema on toistaiseksi saatu ratkaistua.

                Transnistrian sodan muistomerkit Tiraspolissa ja Pohjois-Moldovan Sorocassa.

Erimielisyydet johtivat 1990-1992 Transnistrian ja Moldovan väliseen sotaan. Sodan seurauksena Transnistria säilytti itsenäisyytensä, vaikkei sitä mikään muu maa olekaan tunnustanut. Sodan uhrien muistomerkkejä löytyy rajan molemmin puolin.


Transnistrian neuvostoimagoa pönkitetään vaakunalla (alkukuvassa) ja lipulla, joka on sama kuin entisellä Moldavian sosialistisella neuvostotasavallalla. Myös vaakunan teema on samaa perua. Tankki kai viittaa lähinnä Moldovan kanssa käytyyn sotaan, kappeli taas heijastaa Itä-Euroopassa voimistunutta uskontobuumia.

Tiraspolin tunnetuimmat rakennukset ovat Neuvostojen talo ja Transnistrian parlamentti, joiden molempien suojelu on uskottu Leninille.

Miksi neuvostotunnukset?

Itse aikoinani paljon Neuvostoliitossa matkailleena en Transnistriasta löytänyt paljoakaan yhtymäkohtia tähän edesmenneeseen naapurimaahamme. Ihmisten pukeutumistyyli ja autokanta vastaavat minkä tahansa nykyisen Itä-Euroopan maan vastaavaa. Vanhoja neuvostoaikaisia autoja löytyy täältä kuten kaikissa muissakin entisissä neuvostotasavalloissa. Valtaosa autoista on kuitenkin peräisin muualta Euroopasta sekä Japanista ja Etelä-Koreasta. Uusien kirkkojen ja kappeleiden määrä vertautuu lähinnä nyky-Venäjään ja muihin Itä-Euroopan maihin, muttei mitenkään Neuvostoliittoon, joka mieluummin purki kuin rakensi kirkkoja.

Tiraspolin katukuva ei eroa muusta itäeurooppalaisesta katukuvasta.

Meilläkin aikoinaan tuttuja GAZ -kuorma-autoja on edelleen kaikkialla entisen Neuvostoliiton alueella. Suomessakin vielä tavattavan venäläisen Lada Niva -maastoauton pitkää versiota en ole meillä nähnyt.

Maan vähittäiskauppaa hallitsee entisen presidentin pojan Sheriff-konserni huoltamoketjusta auto- ja alkoholikauppaan sekä supermarketeihin. Sheriffillä on kytkennät myös maan urheiluun. Se omistaa paikallisen jalkapalloseuran areenoineen. Tästä kaikesta taas voi vetää yhtäläisyyden lähinnä nykyisiin Keski-Aasian tasavaltoihin.

Smirnovin pojan johtaman Sheriffin huoltamo ja sen omistaman alkoholivalmistaja Kvintin myymälä Tiraspolissa.


Herää kysymys, miksi kapitalistisesti toimiva maa käyttää sosialistisia tunnuksia. Mielestäni syy on turismissa, josta hyötyvät sekä Moldova että Transnistria. Moldovan oma turismi on vielä lapsenkengissä. Maan mainostamista turistikohteista Sorocan linna ja Orhei Vechin luolaluostari ovat vielä kunnostuksen alla eivätkä nykyisellään tarjoa paljoa matkailijalle. Maan viinintuotannon ylpeys Cricovakaan ei ole kovin suuri vetonaula alueella, jolla jokainen maa on viinintuottaja. Pääkaupunki Chisinaullakaan ei ole mitään turistia erityisesti kiinnostavaa kohdetta. Niinpä maan suurimmaksi turistimagneetiksi on muodostunut vain muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitseva "elävä neuvostomuseo".

Sorocan keskiaikaisen linnan rakennustyöt ovat vielä kesken ja työt jatkuvat myös Orhei Vechin luostarilla.


Sen verran uskoin itsekin varoituksiin, että jätin oman auton Chisinauhun ja matkasin Benderin kautta Tiraspoliin julkisella vuorobussilla. Bussiemäntä keräsi ulkomaisten matkustajien passit ja rajalla piti vain allekirjoittaa valmiiksi printattu kaavake, minkä jälkeen matka jatkui alueen pääkaupunkiin. Yhtä helppoa oli paluu takaisin Moldovaan. Rajamuodollisuudet on siis tehty mahdollisimman helpoiksi, ettei se vain saisi ketään jättämään "neuvostomatkaa" tekemättä. Herättää kyllä ihmetystä varoittelu tästä pikkumaasta. Suomen ulkoministeriökin kehottaa ihmisiä jättämään Transnistriassa käynnin väliin. Todennäköisesti tämä vain lisää maata kohtaan tunnettua mielenkiintoa.

Linja-autossa oli tunnelmaa. Meno isolla bussilla ja paluu pikkubussilla maksoivat yhteensä alle 5 euroa.


Transnistria saattaa olla mielenkiintoinen kohde ihmisille, jotka eivät koskaan ehtineet tai uskaltaneet käydä Neuvostoliitossa tai edes nyky-Venäjällä. Itselleni alue ei kuitenkaan tarjonnut juuri mitään uutta. Tiraspolissa ei ole varsinaisia nähtävyyksiä. Tulipahan kuitenkin kuvattua liput, Leninit ja tankit. Matkan ehkä mielenkiintoisin kohde olisi ollut rajajoen länsipuolella sijaitseva, mutta Transnistriaan kuuluva Benderin linna, joka aikapulan vuoksi nyt vain vilahti kameran kuvakulmassa joen ylittävältä sillalta.

Dnestrjoen sillalta pilkottava Benderin linna jäi ensikertaan.

Mennyttä Neuvostoliittoa haikaileva ei sitä ainakaan Transnistriasta löydä, tuskin mistään muualtakaan. Ehkä jonkinlaisen katsauksen edesmenneen suurvallan parhaisiin puoliin saa pian Moskovassa uudelleen avattavasta Neuvostoliiton kansantalouden saavutusten näyttelystä.

Teksti & kuvat: Sakari Niemi

tiistai 21. elokuuta 2012

KUN BYROKRATIAT KOHTASIVAT…


Neuvostoliiton hajotessa runsaat pari vuosikymmentä sitten syntyi yhdestä maasta 15 itsenäistä valtiota. On luonnollista, että niiden voimavarat menivät alkuvuosina uuteen statukseensa totuttelussa miettimättä juurikaan turismin kehittämistä. Kuluneina vuosina ovat kuitenkin Venäjä ja etenkin Baltian maat tulleet entistä tutummiksi ja itsenäisiin Ukrainaan ja Armeniaankin olen ehtinyt tutustua. Nyt vuorossa olisivat olleet aina kiinnostaneet Keski-Aasian tasavallat Kazakstan ja Kirgisia. Byrokratiaa olen kokenut aikaisemminkin matkaillessani, mutta koskaan ennen se ei ole ollut ylitsepääsemätöntä. Kun Euroopan unionin, Saksan, Kirgisian, Kazakstanin ja Venäjän byrokratiat kohtasivat, päättyi Keski-Aasian matkamme heti alkuunsa Helsinki-Vantaalle.

Tämän lähemmäksi Keski-Aasiaa emme päässeet. Kazakstanin konsulaatti Tallinnassa

Suomalainen matkatoimisto tarjosi varsin edullista matkapakettia Kazakstaniin ja Kirgisiaan. Siinä olisi lennetty edelliseen, ylitetty maiden välinen raja maitse ja paluulento olisi tapahtunut jälkimmäisestä. Ei muuta, kuin matkan suunnitteluun. Pakettiin oli mahdollista tehdä muutoksia, joten lisäsin siihen mm. Kazakstanin uuden futuristisen pääkaupungin Astanan.
 
Kirgisian byrokratia

Kun aloin selvittää viisumin saantia, sain tiedon, että molempiin maihin saa viisumin lentokentältä, muttei maarajoilta. Tässä vaiheessa Kazakstanin viisumiasia näytti olevan selvä, mutta Kirgisian viisumi pitäisi hankkia etukäteen. Maan lähimmät suurlähetystöt ovat Moskovassa ja Berliinissä. Suomi kuuluu Moskovan lähetystön piiriin, muut Pohjoismaat Berliinin.

Menin siis Moskovan suurlähetystön sivuille. Siellä ainoa valittava kieli oli venäjä. Olin aloittanut venäjän kielen opinnot aikoinaan useampanakin syksynä työväenopistossa, mutta jäin joka kerta luokalleni. Tässä vaiheessa sain vihjeen, että yleensä Berliinin suurlähetystö on myöntänyt viisumeita myös suomalaisille. Sen sivuilla oli valittavana myös englannin kieli.

Kirgisian Berliinin suurlähetystön nettisivuilta selvisi, että passit voi lähettää postitse, jos viisumimaksu on maksettu etukäteen. Passi myös palautetaan postitse, jos mukana seuraa palautuspostin kattava määrä postimerkkejä tai etukäteen maksettu palautuskuori. Herää kysymys: Miksei etukäteen voi maksaa korkeampaa viisumimaksua, joka sisältäisi myös passin palautuskulut?
 
Saksan ja EU:n byrokratia

 
Tarvitsin siis Saksan postimerkkejä. Menin Saksan postin nettikaupan sivuille ja tilasin postimerkkejä. Vastaukseksi sain, että osoitteeni on väärä. Selvisi, ettei Saksan posti lähetä postimerkkejä ulkomaille, ei edes euroalueelle. Herää kysymys: Miksi on näin, vaikka Schengen-alueen sisällä niin ihmisten, kuin tavaroidenkin pitäisi liikkua vapaasti?

Seuraavaksi otin yhteyttä Suomen postiin, joka kutsuu itseään Itellaksi. Sain tietää, että on olemassa vain tavallista ykköspostin postimaksua vastaava kansainvälinen merkki, jolla passit eivät kuitenkaan kulje. Herää kysymys: Miksi Euroopan unioni ei saanut aikaiseksi yhteistä postimaksukäytäntöä, kun se on pystynyt sopimaan niin yhteisestä valuutasta, kuin kurkkujen käyryydestäkin.
 
Ohjelmamuutos
 
Kun selvisi, ettei Kirgisian viisumia käytännössä pysty hankkimaan etukäteen, piti ohjelmaan tehdä muutos. Maaylityksen sijasta siirryttäisiin maasta toiseen lentäen.
 
Kazakstanin byrokratia


Tässä vaiheessa päätin vielä selvittää Kazakstanin viisumikäytännön. Selvisi, ettei sitä käytännössä saakaan lentokentältä. Se on tosin teoriassa mahdollista, mutta erittäin hankalaa. Nyt selvittämään sen saantia etukäteen. Suomella on suurlähetystö Kazakstanissa ja vastavuoroisesti Kazakstanilla on Suomen suurlähettiläs. Hänen asemapaikkansa ei kuitenkaan ole Helsingissä, vaan Moskovassa. Viisumia ei näin ollen ole mahdollista saada Suomesta. Lähin suurlähetystö on Vilnassa ja sillä on viisumipisteet Riiassa ja Tallinnassa. Maan viisumin saa siis kaikista Baltian maista, muttei Suomesta. Sosialististen neuvostotasavaltojen raunioille näyttää syntyneen entisten neuvostotasavaltojen liitto.

Otimme yhteyttä Tallinnan viisumipisteeseen ja saimme tietää, että passit pitää tuoda henkilökohtaisesti, samoin noutaa. Pienenä helpotuksena virkailija ilmoitti, että molemmat passit voi kuitenkin noutaa vain toinen meistä. Bonuksena tästä seurasi kaksi matkapäivää Tallinnaan viikon välein. Herää kysymys: Miksi Kazakstanin lähetystön viisumipisteeseen ei voi lähettää passeja tai miksi niitä ei voi edes palauttaa postitse, sillä Tallinnasta olisi ollut helppo hankkia palautuskuori postimerkkeineen.
 
Venäjän byrokratia
 
Kun kaiken piti olla kunnossa, lähdimme matkalle. Se pysähtyi kuitenkin Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Emme päässeet Aeroflotin koneeseen, koska meillä ei ollut Venäjän viisumia. Olimme ihmeissämme, lensimme vain Moskovan kautta, jossa transitmatkailija voi olla korkeintaan 24 tuntia ilman viisumia. Oma vaihtoaikamme olisi ollut pari tuntia. Tässä vaiheessa saimme tietää, että Kazakstanin lennot lähtevätkin kotimaan terminaalista, jonne vaaditaan viisumi. Herää kysymys: Miksi ihmeessä kansainväliset lennot voivat lähteä kotimaan terminaalista? Miksi sitä ei edes mainita lentolipussa, jossa lukee vain, että lento lähtee terminaalista D? Eikö edes matkalipun myynyt matkatoimisto ollut asiasta perillä? On helppo yhtyä yleiseen käsitykseen, että Venäjä vaikeuttaa tahallaan viisumikäytäntöjä kiirehtiäkseen viisumivapautta. Mielestäni tästä kuitenkin kärsii eniten Venäjä, joka näin menettää matkailutuloja ja matkailijoiden luottamusta.

Selvittelimme asiaa Aeroflotin lentoaseman toimistossa. Virkailija pahoitteli tilannettamme, mutta totesi, että asia on samoin venäläisille Schengen-maissa. Vastasin hänelle, ettei yhdeltäkään Schengen-maan lentokentältä lähde konetta kotimaan terminaalista Schengen-alueen ulkopuolelle. Tähän hän ei osannut sanoa mitään.
 
Aasiaan, muttei Keski-Aasiaan vaan Kyprokselle
 
Olimme varanneet Keski-Aasian matkaamme kaksi viikkoa, jotka nyt olivat ilman ohjelmaa. Vajaa tunti kotiintulomme jälkeen oli meillä varattuna viikon äkkilähtömatka Kyprokselle alle puoleen hintaan normaalista. Matka osoittautui tässä tilanteessa varsin onnistuneeksi ilman mitään byrokratiaa. Edellisestä Kyproksen matkasta oli kulunut melko tarkkaan neljännesvuosisata, joten kuvien päivittäminen digiaikaan oli paikallaan. Erityisesti ilahdutti se, että Etelä- ja Pohjois-Kyproksen välisen rajan ylittäminen kävi nyt vain passia vilauttamalla. Tarkastuspisteen edessä turistit kuvauttivat itseään, kuten (valitettavasti) muissakin kohteissa eri puolilla maailmaa. Edellisellä kerralla ylitimme rajan salaperäisiä käytäviä myöten valokuvauskieltojen tuijottaessa joka puolelta. Ehkä byrokratia on sittenkin voitettavissa, ainakin jossain päin maailmaa.

Etelä- ja Pohjois-Nikosian välinen raja-asema nykyään on voitto byrokratiasta.






perjantai 13. elokuuta 2010

HENKILÖKOHTAISTA PALKANLISÄÄ

Romanialainen totuus oikeusministeriön seinässä

Kun palkka ei riitä haluttuun elintasoon, pitää rahaa hankkia muualta, keinoista välittämättä. Monet Itä-Euroopan viranomaiset ovat päätyneet muuallakin maailmassa tuottoisaksi osoittautuneeseen virka-aseman väärinkäyttöön. Taisipa joku suomalainenkin kansanedustaja ymmärtää, että tämä on maantapa meilläkin. Kun oman maan köyhällä kansalla ei enää ole riistettävää, kääntävät Itä-Euroopan "lainvalvojat" katseensa länsituristeihin. Niillä kun uskovat olevan rahaa yli oman tarpeen. Ei siis muuta kuin ansoja virittämään. Ajankohdaksi kannattaa valita iltahämärä, sillä virka-aikaan rikoksen uhrille saattaisi tulla mieleen ottaa yhteyttä virkarosvon esimiehiin.


Törkein omalle kohdalle sattunut tapaus oli Puolassa pari vuotta sitten. Via Baltican peruskorjaus oli loppusuoralla. Ajelimme Saksan Frankfurt am Oderista kohti Varsovaa. Tiellä oli yleensä 70 km/h nopeusrajoitus eikä tien kunto yllyttänytkään sitä nopeampaan ajoon. Tielle oli kuitenkin viritetty ansa. Englantia puhuva poliisi kavereineen oli mittaavinaan ajonopeuksia. Kun tulimme kohdalle, pysäytti tämä erittäin aggressiivinen poliisi meidät näyttäen tutkaa, johon oli näppäilty luku 102. Väitteen mukaan tämä oli nopeutemme alueella, jossa on 50 km/h rajoitus. Kun kerroin, ettei tämä voinut olla nopeutemme, muuttui poliisin sävy entistä uhkaavammaksi. Hän kysyi, väitänkö häntä valehtelijaksi ja uhkasi vankilalla. Yritin selittää, että vika voi olla hänen laitteessaan. Tähän hän ei edes vastannut. Kun sitten kerroin paikalla olevan 70 km/h rajoitus, tuli entistä uhkaavampi kysymys, syytänkö häntä jälleen valehtelemisesta, josta Puolassa seuraa vankeutta.


Seuraavaksi poliisi ilmoitti, että tästä törkeästä ylinopeudesta seuraa 500 zlotyn sakko, joka on maksettava heti ja vain Puolan raha kelpaa. Se on suurin Puolassa ylinopeudesta langetettava sakko ja vaatii vähintään 50 km/h ylinopeutta, siksi siis lavastus102 km/h:n nopeudesta ja väite 50 km/h nopeusrajoituksesta.

  Näin EU-Puolassa... kunnes poliisille iskee rahanhimo

Kun kerroin, ettei minulla ollut sellaista määrää zloteja, sanoi hän, että muutaman kilometrin päässä on huoltoasema, jossa voin vaihtaa rahaa. Kun tulin huoltoasemalle, oli poliisin ilmeisellä rikoskumppanilla pöytälaatikossaan valmiina 500 zlotyn rahanippu. Vaihtokurssi oli tietysti huomattavasti virallista huonompi. Kun huomautin tästä ja näytin aiemmin samana päivänä virallisesti vaihtamani määrän kuittia, oli vastaus, että pankit ovat jo tältä päivältä kiinni ja siksi hänellä on jo huominen kurssi.

Ajaessani takaisin poliisien luo näin, että tällä välillä oli vain yksi, 70 km/h, nopeusrajoitusmerkki eikä mitään taajamaa osoittavaa kylttiäkään näkynyt. Sinä aikana kun olimme poliisin luona pysähdyksissä, oli hänen kaverinsa mittaavinaan ohiajavien autojen nopeuksia. Ne olivat selvästi meidän nopeuttamme suuremmat, muttei poliisi katsonut aiheelliseksi pysäyttää yhtään niistä. Joukossa ei ilmeisesti ollut ulkomaalaisia autoja.

500 zlotya oli silloisen kurssin mukaan noin 160 euroa. Vuotta myöhemmin zlotyn romahdettua olisi selvinnyt muutamaa kymppiä vähemmällä. Poliisi kyllä kirjoitti sakosta virallisen näköisen kuitin, mutta huomasin, ettei se kopioitunut hänelle mitenkään, joten sille summalle tuskin tuli montaa jakajaa.

Tänä kesänä ajelimme Puolaa melko paljon niin matkan alussa kuin lopussakin. Nyt kuitenkin onnistuimme välttämään poliisien mahdolliset ansat.

Puolan ensimmäisen osuuden jälkeen tulimme Ukrainan rajalle, josta matkan jatkumiseen vaadittiin kynnysraha. Tämän vältimme vain suomalaisella sisulla ja ylempien virkailijoiden avulla. Siitä enemmän edellisessä blogissa Ei autolla Ukrainaan: http://sakuva.blogspot.com/2010/07/ei-autolla-ukrainaan.html

 Ukrainasta Romaniaan, EU:n muttei korruption ulkoraja

Kesän 2010 hittiansa oli käytöstä poistettu tasoristeys ja siihen vielä jäänyt ruosteinen STOP-merkki, jonka teksti ei enää välttämättä edes näkynyt.


Ukrainasta Romanian puolelle tultuamme meidät ohjattiin diplomaattikaistaa pysähtymättä EU:n alueelle. Koska Romania ei vielä ole Shengen-maa, saanee se itse päättää mitä rajamuodollisuuksia kehenkin soveltaa. Pohjois-Romaniaa ajellessamme tuntui välillä, kuin olisi oikeassa EU-maassa. Utopiat haihtuivat kuitenkin jo ensimmäisenä iltana.


Välttääksemme Bacaun kaupungin keskustan liikenteen, valitsimme rekoille tarkoitetun ohitustien, joka kuntonsa puolesta sopisi paremmin traktoreille. Tien poikki johti joskus käytössä ollut rautatie. Tasoristeys oli kunnoltaan sitä luokkaa, ettei sitä lähes pysähtymättä yrittänytkään ylittää. Vanha ruostunut stop-merkki oli vielä paikallaan, nyt uudessa tehtävässään. Tasoristeyksen ylitettyämme ampaisi pensaiden takaa poliisiauto pillit ulvoen peräämme. Autosta tuli luoksemme poliisi hokien: Propleemi, propleemi, tuk, tuk, tuk, stop. Kielitaitoaan paikatakseen hän piirsi paperille junaradan, maantien ja stop-merkin elehtien, ettemme noudattaneet sitä. Seuraavaksi hän sanoi: Normali... ja kirjoitti paperiinsa 150-250 €. Jo on kova sakko romanialaiselle, varsinkin palkkatasoon verrattuna, tästä rikkeestä. Lisäksi hän unohti, ettei Romaniassa käytetä euroja. Kun näytin 50 euron seteliä, hänen silmänsä kirkastuivat ja seteli katosi salamannopeasti hänen kätköihinsä. Saimme takaisin paperimme ja iloisesti hymyillen poliisi työnsi likaisen kätensäkin hyvän kaupan merkiksi lausuen kielitaidollaan: OK.


Romanian liikenne osoittautui Itä-Euroopan kaoottisimmaksi. Autot puskivat eteen mistä vaan ja stop-merkeistä piittaamatta. Kun viimein huojentuneina lähestyimme Bulgarian vastaista rajaa ja saavuimme ensimmäiselle rajakojulle, oli edessä vielä yksi taistelu Romanian korruptiota vastaan. Kojussa kysyttiin tiemaksuvinjettiä. Tällainen olisi pitänyt ostaa tulorajalta. Kun meidät ohjattiin maahan cd-kaistaa, eivätkä diplomaatit tiemaksuja maksa, ei tällä reitillä vinjettiä kaupattukaan. Mielessä kävi ajatus, että oliko näin tarkoitus käydäkin. Huumorintajun rajallisuus tuli eteen, kun selitettyämme tilanteen ja todeten, ettemme voineet sellaista mistään ostaa ja kysyttyämme, mistä niitä saa, oli vastauksena pään pudistus ja: Penalti, penalti, normali 150 €. Puoli tuntia kului ja lopulta näytin 50 euron seteliä sanoen, että tässä on kaikki rahani ja Bulgariassakin on tiemaksu. Virkailija kysyi, että todellako ja niin vakuutettuani antoi 20 euroa takaisin.


Bulgarian ja Makedonian vähän rauhallisemman liikenteen jälkeen saavuimme Serbiaan, joka pyrki selvästi nousemaan hylkiöstä hyväksyttäväksi eurooppalaiseksi maaksi. Idylli kestikin lähes Unkarin rajalle saakka. Mutta viimeisessä kylässä ennen rajaa oli jälleen poliisiansa. Ruohottunut tasoristeys ja lähes maaliton stop-merkki hieman syrjässä. En edes huomannut sitä. Näin edessä olevat poliisit toivoivatkin ja pysäyttivät meidät. Taas syntyi paperiin rautatietä, maantietä ja stop-merkkiä. Viestikin oli jo tutuksi käynyttä tyyppiä: Normali 150 €. Edellisellä kerralla hyväksi osoittautunutta keinoa käyttäen näytin 50 euron seteliä sanoen, että tässä on kaikki rahani. Yllättäen poliisi sääli köyhää matkailijaa kaukana kotoa ja antoi paperit takaisin ilman sakkoa.

Belgradin sotamuseo tuo mieleen Serbian verisen historian. Näin Srebrenicakin pysynee mielissä.

Unkarin ja Slovakian jälkeen oli taas edessä Puola. Poliisien kanssa jouduimme tekemisiin vasta matkan loppuvaiheessa, kun Saksan raja jo häämötti edessä. Syy tähän oli maan kaoottinen ja holtiton liikenne. Kiertoliittymässä posautti parin pojan Opel Calibra melkoista nopeutta peräämme. Kuskin vieressä istunut englantia taitava kaveri aloitti syytökset eteen ajamisesta ja syyllisyydestä. Odottelimme puolisen tuntia poliisia pelokkaina, Puolan poliisi kun ei oikein herättänyt meissä luottamusta. Tällä kertaa poliisit olivat kuitenkin asiallisia ja totesivat kyseessä olleen peräänajo.


Vaikka virkavalta ei Itä-Euroopassa nautikaan kansalaisten luottamusta, noudatetaan sen esimerkkiä monilla aloilla varsinkin kaupan piirissä. Kohdallemme sattui muutamia tällaisia palkanlisäyrityksiä Puolassa ja Ukrainassa. Yritykset olivat tyyppiä: liian vähän rahasta takaisin, ostosten yhteissumma kohosi liian suureksi, maksettua palvelua yritettiin periä toiseen kertaan ja yksi ilmeisen harjoiteltu kikka: Kun maksat usealla setelillä, katoaa siitä yksi ilmeisesti taskuun, ja sinulle näytetään maksamaasi pienempää rahamäärää toinen käsi ojossa. Kaikista näistä yrityksistä selvisimme tiukalla huomautuksella asioiden tilasta. Näiltä yrittäjiltä kun puuttui se virkavallan valtti, eli haltuun otetut asiapaperit.


Kotiin palattuamme oli ensimmäinen Itä-Eurooppaa koskeva uutinen EU:n moite Romanian haluttomuudesta taistella lahjontaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Kokemuksemme mukaan osoite oli täysin oikea. Tosin sillä ei enää ole suurta vaikutusta, kun EU:n harkintakyky petti pahasti maan ottamisessa liian aikaisin unionin jäseneksi. Huvittavaa sinänsä, että juuri Romania hehkutti ja liputti kaikkein innokkaimmin EU- ja NATO-jäsenyyttään, joka ei liene kovin imartelevaa näiden järjestöjen kannalta. Sen sijaan toinen samaan aikaan unioniin liittynyt maa Bulgaria sai EU:lta kehuja, eikä meilläkään siellä ollut huomauttamista tämän asian suhteen.

Romania - mielestään kai EU:n ja NATO:n mallimaa